Itsensä esittämisen hauraus
"He ovat elämässään niin itsevarmoja, kuin voivat olla ainoastaan ne, jotka tietävät vaeltavansa kulttuurin valtatietä", toteaa Ruth Benedict
Arvoisa itseensä usko/va/nut lukija,
olen pohdiskellut tällä viikolla Antti Eskolan siteeraamia Ruth Benedictin sanoja: "He ovat elämässään niin itsevarmoja, kuin voivat olla ainoastaan ne, jotka tietävät vaeltavansa kulttuurin valtatietä."
Olla itsevarma, koska tietää kulkevansa kulttuurin valtatietä. Tässä on jotain mielenkiintoista, eikö vain? Usein nimittäin ajattelemme, että itsevarmuus lähtee itsestä. On valettava itseensä positiivista ajattelua ja luotettava siihen, että pystyy toteuttamaan niitä unelmia. Mutta että olla itsevarma, koska jokin itseni ulkopuolella oleva antaa minulle siihen mahdollisuuden?
Niin, itsensä esittäminen ei ole kaikille niin vaikeaa kuin se eräille on. Elämänsä kirjojen parissa viettänyt Herra A osaa leikitellä kielellä ja tekee kuin luonnostaan näppäriä vertauksia, mutta virtuaalimiekkoja läpi nuoruutensa heiluttanut ex-insinööriopiskelija Herra B, saa kokea uhmaavansa sitä häpeäkynnystä, kun hän yrittää kirjoittaa tyylillä. Hän ei todellakaan ole kuin kala vedessä kirjoittaessaan raportin ulkopuolella, ja sen kyllä huomaa.
Joka tapauksessa, näin insinöörikielellä ilmaistuna, itsensä esittäminen on aika mielenkiintoinen prosessi. Esitys vaatii nimittäin aina yleisön, joka päättää onko esitys vakuuttava vai ei. Esiintyjä haluaa vakuuttavan esityksen, mutta kuten koodikielessä, hänellä on vain tietty määrä syötteitä, prompteja, joilla hän voi yrittää hurmata yleisönsä. Hän tulee tietystä taustasta, tiettyine resursseineen, ja näistä hän pyrkii loihtimaan sen esityksen itsestään.
Monimutkaiseksi itsensä esittämisen tekee se, ettei yleisö pysy samana. Se, mikä on yhdelle yleisölle vakuuttavaa, ei ole välttämättä sitä toiselle. Insinööri voi tässä kohden muistella if … else rakenteita. Se, että kerron koodaavani HTML-kielellä voi kuulostaa vakuuttavalta sosiologille, mutta insinööreiltä saan pilkallisen naurun: eihän HTML ole edes koodikieli, mitä sä oikein selität! On helppoa olla itsevarma yleisön edessä, kun tietää, mikä naru toimii.
Itsensä esittämisen hauraus liittyy siten esitettyihin väitteisiin itsestä ja yleisön antamaan tukeen näille väitteille. Kysymys minkälaisena haluan esiintyä muille kääntyy kysymyksesi minkälaisena itsenä minun kannattaa juuri tälle yleisölle esiintyä? Ihmiset näkevät kyllä lävitsesi, jos esiinnyt epävarmasti. Vielä koulussa se tuodaan suoraan ilmi, aikuisena yleensä kiertoteitse.
On siten tärkeää olla hyviä perusteita, joiden vuoksi väittää olevansa jonkinlainen. Näitä hyviä perusteita voi löytää sellaisista asioista, joita yhdessä pidämme sellaisina. Näin itsestä kannattaa esittää sellaisia väitteitä, joista tietää, että muut antavat niille tuen tai ne on vahvistettu jonkin instituution toimesta.
Esimerkiksi minun ei tarvitse jatkuvasti todistella itselleni saati muille tutkijuuttani, koska tällä hetkellä yliopistoinstituutio siunaa sen esityksen. Samoin voin kokea ja sanoa olevani blogisti, koska viimeisten vuosikymmenten aikana meille ei-niin-vakavasti-otettaville-nettiin-kirjoittajille on tullut mahdolliseksi kutsua itseämme sellaiseksi. Me blogistit nyt kirjoitamme tänne mitä sattuu. Olen myös harrastejalkapalloilija, koska aktiivinen harrastukseni mahdollistuu yhteisesti ylläpidetyn jalkapallokäsityksen, kaupungin rakentamien jalkapallokenttien ja innokkaiden muiden jalkapalloilijoiden avulla.
Itsensä esittämisen hauraus siten kytkeytyy itsemme ulkopuolisen maailman antamaan tukeen. Niin, maistelleenpa vielä hetki näitä edellä lainattuja antropologin sanoja: "He ovat elämässään niin itsevarmoja, kuin voivat olla ainoastaan ne, jotka tietävät vaeltavansa kulttuurin valtatietä."
Mistä yhteiskunnan tarve tulee, kysyy Schopenhauer.
En minä tiedä, mutta sen verran voin herra Schopenhauerille vastata, että mielestäni yhteiskunnan tarve liittyy tähän itsensä esittämiseen. Emme synny tähän maailmaan jonain unboxattavana pakettina, josta puramme esiin itsemme, vaan tiedäthän, elämme yhteiskunnassa. Elämme yhteiskunnassa, koska muokkaudumme sen välityksellä tietynlaisiksi. Enkä nyt tarkoita sitä, että se muokkaa meidät tietynlaisiksi, vaan se vaikuttaa pirullisesti taustallamme siihen, minkälaiseksi meidän on mahdollista muovailla itsemme.
On helppoa kulkea kulttuurin valtatietä, koska silloin ne itsensä rakentamisen palikat annetaan ikään kuin valmiina. Jos taas haluan olla jotain muuta, mitä ei tällä kulttuurin valtatiellä näe, niin silloin minun on valmistauduttava siihen, etten välttämättä saa tukea muilta tälle itseni versiolle. Kun muut eivät anna tukea, niin tulen helposti kyseenalaistaneeksi, että onko tällainen esitys nyt niin kannattava. Tai sitten löydän muita ihmisiä, hengenheimolaisia, joiden kanssa me lähdemme yhdessä vaatimaan tämän valtatien leventämistä.
Siispä, kaikki te insinööritaustaiset, joiden kieli tuntuu kangertelevan: leuka pystyyn ja kirjoittamaan, ennen kaikkea tyylittelemään vapaasti!
Yhteiskuntaelämää suosittelee
Ihmiset, joilla ei ole syytä miksi, kaatuvat myrskyn tullessa. Ilman kulttuurin tarjoamaa moraalista kompassia, ihmisillä ei ole suuntaa. He horjuvat, sairastuvat ja ovat kohta jo kiinni toisissaan. Terve yhteiskunta sivistää ja antaa suuntaa, sairas jättää löytämään oman onnensa. Tällä tavoin kolumnisti David Brooks vaatii keskustelua yhteiskunnan suunnasta sekä kehottaa lukemaan Iris Murdochin ja Nel Noddingsin kirjoituksia. Tähän keskusteluun liittyy myös viimevuotinen kirjoitukseni Kasvattaa luonnetta.
Kirjoitin viime viikolla itsensä unohtamisesta jalkapallokentällä. Siksi oli mielenkiintoista lukea Hesarista tämä jalkapalloilijan haastattelu, jossa hän kertoi löytäneensä zen-tilan kentältä. Tämä pianonsoittoa ja joogaa harrastava futari pyrkii kentällä aina välillä nollaamaan itsensä keskittymällä hengittämiseen ja vähentämällä turhia ajatuksia.
Ensi kertaan!
Vesa
PS. Ja kuten aina, palaute ja kommentit ovat hyvin tervetulleita.