Hyvä lukija,
olen harjoitellut itseni unohtamista. En siis nyt ihan mitään egokuolemaa, vaan sellaista tilaa, jossa en ole niin kauhean tietoinen omasta tekemisestäni. Olla kuin vesi, ystäväni, kuten Bruce Lee on kuvannut tätä löytämääni tilaa.
Käytännössä olen yrittänyt unohtaa itseni jalkapallokentällä.
Käyn potkupalloilemassa muutaman kerran viikossa ja osallistuin vähän aikaa sitten harrastefutisturnaukseen. Tämän koitoksen lähestyminen hermostutti minua, sillä pelkäsin epäonnistuvani. Sen vuoksi päätin, mitäpä muutakaan, lukea aiheesta ja yrittää löytää jännitykselleni rohtoja.
Löysin kirjan nimeltä The Inner Game of Tennis.
Jokaisen ihmisen mielessä on meneillään tennispeli, väittää kirjoittaja.
Verkon toisella puolella on tekevä Teemu. Hän ei tennispelin aikana ajattele omaa suoriutumistaan, vaan hän vain tekee. Hän ei kritisoi itseään saati anna itselleen positiivista palautetta, vaan hän vain on. Hän on flow, Zen, läsnä.
Teemun vastustajana on tietoinen Timo. Timo julistaa tietoisen pelaamisen puolesta. Hän tarkkailee omaa tekemistään ja haluaa kontrolloida sitä. Hyvä syöttö! Surkea, tee paremmin!
Tarkkailen peliä katsomosta. Timo on kireällä päällä. Teemu on tyyni. Timo ei kykene rentoutumaan ja jokainen ohilyönti näkyy hänen kasvoillaan. Peli on 40-15, tuska syvenee, ja Timon on vaikeaa päästä enää peliin.
Teemu luottaa prosessiin. Ohilyöntejä voi tulla, mutta hän ei välitä niistä. Jokainen lyönti on uusi mahdollisuus. Hänen ei tarvitse tietoisesti ajatella pelaamistaan, vaan hän unohtaa tietoisen itsensä ja antaa oikeiden liikkeiden tulla kuin luonnostaan.
Tunnistan itsestäni Timon. Ajattelen kentällä suoritustani. Stressaan. Se näkyy kehossa ja jaksamisessa. Syke nousee, äkkinäisiä liikkeitä, menetän pallon. Kritisoin itseäni, yritän tsempata ja taas mennään. On se raskasta.
Olen viime peleissä löytänyt kuitenkin itsestäni yhä enemmän Teemua. Ehkä tämä on sitä ihastumisen sokeutta, mutta Teemu on ilo. Olen nauttinut jalkapallon pelaamisesta enemmän kuin koskaan. Hauskaa tässä on myös se, etten edes koe yrittäväni niin paljon kuin aikaisemmin yritin.
En liene tässä se objektiivisin tarkkailija, mutta mielestäni myös tekemiseni kentällä on kehittynyt. Haen aktiivisesti palloa, sillä en ajattele enää jatkuvasti mahdollisia virheitäni. Pidän palloa, ja joskus jopa yritän päästä vastustajan ohi, mikä on kaltaiselleni pallo heti pois jaloistani pelaajalle uutta.
Pääsen välillä jopa sellaiseen ihmeelliseen zen-tilaan, jossa unohdan oman suoriutumiseni ja pelaan vain. Vältän itseni ajattelua, olen yhtä kentän ja pallon kanssa. Ei ole olemassa minua, on vain futiskentän oma pieni maailma, jossa suoritan omaa pientä rooliani.
Jalkapallossa saa unohtaa itsensä, koska kenttä paikkana mahdollistaa sen. Jalkapallo on teatteria, kuten Karl Ove Knåusgard kirjoittaa, jossa tavalliselle maailmalle ei ole sijaa. Peliä ohjaavat tietyt säännöt ja rituaalit. Jokainen ihminen kentällä on vain pelaaja. Ei tarvitse olla mitään muuta, ei ainakaan se oma itsensä.
Jalkapallossa on matala kynnys kokea tällaisia autuaita itsensä unohtamisen kokemuksia, koska sosiaalisen elämän pelinä se on kuitenkin sen verran yksinkertainen. Peliin on luotu ylhäältä alas yhteiset säännöt ja tietyt roolit, joiden kautta on mahdollista kiinnittää huomio itsestä muualle.
Itsensä unohtaminen jalkapallossa ei kuitenkaan ole aina helppoa, kuten kokemukseni Timon kanssa tuo esiin. Pelaajan roolissa on mukavaa olla, jos sen roolin odotukset kokee osaavansa täyttää. Jos ei, niin kentällä voi kokea ikäviä itsetietoisuuden tuntemuksia: hermostunutta omille virheille naureskelua, noloutta, ujoutta, jatkuvaa itsensä syyttelyä, huonoutta.
Pallopelin aikana nämä ajatukset on syytä hiljentää. Oma itse on unohdettava, on annettava tekemiselle tilaa. On päästettävä se lapsenomainen halu tehdä valloilleen. Tämän futiskenttä myös mahdollistaa, sillä jokainen tilanne on tekevälle mahdollisuus suorittaa sitä yhtä tehtävää, mitä kentän näyttämölle on tultu tekemään: voittamaan!
Ensi kertaan!
Vesa