Arvoisa lukija,
innostuin esseistä. Vaikka olen kirjoittanut "esseitä" läpi opintojeni, niin en ole kunnolla tutustunut siihen, mikä se essee on. Opinnoissa esseiden tarkoitus oli osoittaa arvioitsijalle mahdollisimman vakuuttavalla tavalla se, että kurssin asiat oli opittu. Opintojen kuluessa näistä esseistä siirryttiin tutkielmien tekemiseen ja jos vielä siitä jatkettiin jatko-opintoihin, niin sitten ihan oikeita tutkimuksia. Esseet pysyivät mielessäni opintoihin liittyvänä suorituksena.
Kävi kuitenkin sattuma. Halusin kehittää sitä, miten täällä kirjoitan ja tutustuessani esseistä käytyyn keskusteluun huomasin, että olen kirjoittanut tänne blogiin esseisiin viittaavalla tavalla. Olen kirjoittamalla yrittänyt tavoittaa ja selkeyttää niitä ajatuksia, joita olen kohdannut lukemastani. Voin myös hyvin mielin todeta sen, että nämä kirjoitukset ovat olleet esseeseen viittaavasti yritelmiä, epätyydyttäviä ja keskeneräiseksi jääneitä ajatuskyhäelmiä, mutta kuitenkin sellaisia, joiden avulla olen päässyt ajatuksissani eteenpäin.
En kuitenkaan sanoisi kirjoittaneeni oikeita esseitä. Ne oikeat esseet, eivät siis ne opintojen aikana tehdyt parafraasit tai tämän blogistin mielikuvitukselliset tekstit, ovat niitä, joita lukija löytää The New Yorkerista, Parnassosta ja kirjakaupoista. Essee on vakavien ja suurten ajattelijoiden puuhaa. Niiden teko vaatii "kykyä ajatella suuria ajatuksia", kuten H. K. Riikonen (1990) esseetä luonnehtii.
No mutta, mielestäni tämä oikeiden esseiden perinne sisältää kuitenkin niin tärkeitä näkökulmia, ettei niiden opiskelua kannata kartella. Ja jos joku esseistiikan portinvartija koputtelee ovelle, niin ainahan sitä voi sanoa, etten kirjoita esseitä, vaan sellaisia esseemäisiä blogitekstejä.1 Joten, mitä jos lähdettäisiin tästä: mitä opittavaa blogistilla on esseistä?
Hyvä, seuraavaksi ihailuni osoitus esseille.
Ajatusten reflektointia
Kuuntelin automatkalla podcastia, jossa esikoisesseisti kertoi hämmentyneensä, kun hänen esseekokoelmansa oli luokiteltu kirjastossa tietokirjallisuudeksi. Hän ei kokenut kirjoittavansa “tietämisen”, vaan enemmänkin “ei-tietämisen” näkökulmasta. Esseissään hän koki haravoivansa sitä harmaata aluetta tiedon ja tuntemattoman välissä. Hän ei ollut kiinnostunut kertomaan niinkään aiheeseen liittyviä tosiasioita, vaan sen sijaan kehittelemään ajatuksiaan.
Tämä esseen sijoittaminen tietokirjallisuuden ulkopuolelle taas hämmensi minua, koska itse olen innostunut esseestä nimenomaan tietämisen työkaluna. Ihastuin esseeseen juuri sen vuoksi, että sen avulla voisin kehittää ja luoda esseemäisen kokeilevan suhtautumistavan avulla jotain uutta. Siksi innostuin, kun Riikonen (1990) mainitsi esseelle nimen antaneen renesanssimiehen, Michel de Montaignen, kirjoittaneen aikaan, jolloin luonnontieteet toivat ilmapiiriin kokeellista henkeä. Montaignen esseet olivat ajatusten kehittelyä, kokeita, joissa hän tarkasteli ajatuksiaan. Esseetyylin vapaamuotoisuus antoi hänelle vapauden muotoilla ideoita ja kirjoittaa omaa ajatteluprosessiaan ylös.
Samalla tapaa olen innostunut sosiologi Erving Goffmanin esseemäisestä tyylistä. Hän tiesi, että löyhä spekulatiivinen lähestymistapa tähän harmaaseen tiedon alueeseen on huomattavasti parempi kuin tiukka sokeus sille. Ei hän ikinä väittänyt, että asiat menevät näin, vaan hänen työnsä oli täynnä ehdotuksia, miten asiat voisivat mennä. Goffman rakensi näkökulmiaan kirjoittamalla, kokeilemalla, kyseenalaistamalla ja reflektoimalla niitä erilaisilla havainnoilla, joita hän oli kerännyt ympäriltään. Joskus hän käytti havaintoinaan omaa aineistoa, joskus taas hän poimi anekdootteja muiden kirjoista, lehdistä ja kaunokirjallisuudesta. Esseemäisyys antoi hänelle mahdollisuuden luoda uutta ilman luovuutta kuristavia metodisia sääntöjä.2
Esseetyylin vapaus innostaa, koska omaa ajatteluaan ei tarvitse samalla tapaa kahlita. Esseetyylissä sitä jatkuvaa epävarmuutta oman tietämisensä edessä saa tuoda esiin. Voin myöntää olevani väärässä. Voin vapaasti kehitellä ajatuksiani ja vaihtaa ajatuksiani vaikka kesken kirjoituksen. Voin hakata päätääni seinään, kritisoida omia väitteitäni ja yrittää löytää näihin erinäisiin ajatuksiin jotain järkeä. Yritetään nyt, mutta ei oleteta asioiden olevan mitenkään yksinkertaisia. Ehkä lopuksi voin jotain todeta, mutta tuskin mitään kovin pysyvää. Ainakin tulee avattua asioita uusista näkökulmista, jos ei muuta.
Essee antaa luvan olla epävarma ja silloin sitä voi vapaammin tutkiskella niitä ajatuksia, joiden perusteella sitä luulee tietävänsä jotain. Tässä tulee samalla myös toinen asia, mikä esseissä minua innostaa. Esseessä kirjoittajan katse ei kohdistu ainoastaan käsiteltävään asiaan, vaan myös kirjoittajaan itseensä.
Minuus tekstin ankkurina
Esseessä kirjoittaja keskustelee ajatustensa kanssa. Kirjoituksen tiedonintressi tulee kirjoittajan pyrkimyksistä ymmärtää jotain hänelle tärkeää asiaa. Hän on saattanut lukea jonkun kirjan tai kuunnella jonkun podcastin, josta hänellä heräsi ajatuksia. Hän haluaa kirjoittaa näistä ajatuksista, selventää niitä ja etsiä löytyisikö niistä jotain järkevää. Hän suhtautuu näihin ajatuksiin mielenkiinnolla, mutta samalla varauksella. Minkälaisia tuntemuksia nämä ajatukset minussa herättävät? Kuten H. K. Riikonen (1990) toteaa kirjassaan Montaignesta, hänen esseensä voidaan nähdä kahden minän vuoropuheluna, jossa mukana ovat yhtäältä Montaigne, mutta myös Montaigne käsiteltävänä aiheena.
Esseen kirjoittajan päämääränä on tulla itse vakuuttuneeksi siitä, mitä hän kirjoituksessaan sanoo. Siksi hän ei päästä itseään helpolla. Välillä hän astuu itsensä ulkopuolelle ja tarkkailee sieltä omia ajatuksiaan. On uskottava omiin ajatuksiinsa, mutta samalla oltava varuillaan, ettei viehäty niistä liikaa. On kohdattava vastakkaiset näkökulmat, tuotava niitä mukaan ja katsottava, mitä näiden erilaisten näkökulmien sopasta kehkeytyy.
Esseessä painottuu kirjoittajan reflektoiva minä, mikä erottaa sen esimerkiksi tieteellisestä kirjoittamisesta, jossa tutkijan minuus yleensä häivytetään tekstin taakse (tämä toki riippuu tieteenalasta). Kirjoittajan huomio ei kohdistu vain ajatuksiin ja niiden vakuuttavuuteen, vaan tärkeänä tekstin välittävänä tekijänä on kirjoittaja ja hänen ajatuksensa näistä ajatuksista. Kirjoittaja yrittää välillä astua sivuun itsestään ja tarkkailla, mitä hän nyt oikein tästä ajattelee. Miksi tämä epäröivä tunne? Mitä minä nyt oikeasti tahdon tästä asiasta sanoa?
Minä on tekstin ankkuri, josta käsin ajatuksia väritetään, muovaillaan ja sekoitetaan toisiinsa. Kirjoittaja seuraa, mihin nämä ajatukset johtavat ja keskustelee niiden kanssa. Epäröinnin ohella kirjoittajan on myös luotettava siihen, että hän osaa ja pystyy selkeyttämään ajatuksiaan. Hänen on tehtävä valintoja, löydettävä parhaat välineet itsensä ilmaisemiseen ja valittava sopivat kirjoittajan kasvot juuri tämän aiheen käsittelemiseen.3
Esseetyyli kutsuu kirjoittajansa olemaan tekstissä mahdollisimman rehellinen ja seuraamaan niitä pienen pieniäkin aavistumia, mitä kirjoittajalla aiheestaan saattaa olla. Essee ei vaadi pistettä, vaan se saa jäädä yritelmäksi.
Yhdelle esseessä on tärkeintä tyyli ja toiselle minän tunnustuksellisuus. Itse olen viehättynyt esseestä, koska se antaa minulle luvan kirjoittaa tavalla, joka antaa tilaa ajattelulleni. Se antaa tilan reflektointiin: ajatusten pureskelemiseen eri näkökulmista. Se luo mahdollisuuden harhailuun, joka olennaisesti kuuluu asioiden monimutkaisuuden hyväksymiseen. Se antaa mahdollisuuden siihen, ettei minun tarvitse aina esiintyä niin kauhean varmana.
Essee on yritelmä, ja siksi niin ihastuttava. Se on yritelmä tavoittaa niitä ajatuksia, jotka häilyvät mielessä epäselvinä.4 Sen avulla voi etsiä tietoa pysyen rehellisenä asioiden kummallisuudelle ja monimutkaisuudelle. Esseen kautta toivoo lähestyvänsä totuutta uusista näkökulmista, mutta esseen kirjoittaja myös tietää joutuvansa useimmiten pettymään. Parhaimmillaan esseisti voi onnistua rakentamaan näkökulmaansa niin, että se tavoittaa ainakin osan siitä epäselvästä ja muodottamasta ajatuksesta, jota lähti etsimään.
Siispä, tästä eteenpäin esseitä… tai siis esseetyylistä inspiroituen!
Kirjallisuus:
Riikonen, H. K. (1990) Mikä on essee? Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Venho, J. (2012) Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas.
Kuvat: OpenAI, DALL-E
Olisi mielenkiintoista, jos joku pohtisi sitä, miksi Suomessa esseetä niin karsastetaan (ehkä joku on jo kirjoittanut?). Onko se kurouttautumista liian korkealle? Vai liittyykö se esseen epämääräiseen luonteeseen? Kenties sekä että?
Goffman ei ikinä kirjoittanut omista metodeistaan eli siitä, miten hän on näihin tuloksiinsa päässyt. Hän kutsuikin tekeleitään usein vain alustavaksi yritelmiksi, luonnoksiksi, joita on sitten jatkossa tarkistettava. Samoin hänen aineistonsa oli nykymittapuulla hieman erikoislaatuista, sillä hän otti anekdootteja lehdistä ja kaunokirjallisuudesta omia kehittelyjään varten. Ei Goffman ajatellut, että hänen tapansa tehdä sosiologiaa olisi se ainoa oikea, vaan hänestä myös tällaiselle luovalle ideoiden kehittelylle on yhteiskuntatieteissä tarvetta.
Tässä on mielenkiintoinen ristiriita. Minä ankkurina, mutta on valittava sopivat kirjoittajan kasvot? Ajatus, jota tässä haen, lienee se, että omalle itselle (mikä se nyt siinä hetkessä sattuu olemaan) on oltava esseessä rehellinen, mutta samalla on pidettävä mielessä se, että kirjoitus muodostaa aina yhden näkökulman tekstin kirjoittajaan. Kirjoittajalla voi eri teksteissä olla erilaiset kasvot, ja kirjoittajan on itse hyvä olla tietoinen siitä, minkälaiset kasvot tähän aiheeseen sopii.
Kirjoitin ylös Tommi Melenderin (2013, Yhden hengen orgiat) esseekokoelmasta tämän samaistuttavan pätkän: “Esseen kirjoittaminen on minulle luontevimpia tapoja tutkiskella ajatuksiani. Paha kyllä esseitä kirjoittaessa tuntuu usein siltä kuin jokin tärkeä oivallus olisi ihan kielen päällä mutta silti tavoittamattomissa. Se mikä tekstinä tulostuu, on vain likiarvoa siitä, mitä mielessäni liikkuu. Aina jää jotain sanomatta, aina tulee sanottua jotain muuta kuin piti sanoa. Essee on nimensä mukaisesti yritelmä, ja yritelmäksi se myös vääjäämättä jää.” Melender jatkaa esseessään osuvasti siitä, kuinka kirjoittamalla yrittää tavoitella sitä puhdasta totuutta, mutta se tuntuu jatkuvasti karkaavan, sillä asiat ovatkin hieman monimutkaisempia.