Hyvä lukija,
väitöskirjaprosessi koulii tutkijakokelaan ajattelua. Tutkijanoviisi kokeilee siipiään, mutta joutuu huomaamaan, ettei se lentäminen ollutkaan niin helppoa. Muiden antamat ajatukset, erityisesti kritiikki, on prosessissa tärkeää.
Jokaisen ihmisen ajattelu on aina jossain määrin puutteellista. Jokainen tarvitsee muiden ajatuksia. Ilman muiden ajatuksia, ajatukset helposti surkastuvat ja muuttuvat mustavalkoiseksi yhtä näkökulmaa kiertäväksi kehäksi. Ilman muiden ajatuksia, sitä ei välttämättä osaa edes nähdä, miten väärässä on.
Kritiikki on lahja. Yhden silmät valaisevat asiaa yhdestä näkökulmasta, toisen taas toisesta näkökulmasta. Kuuntelemalla mitä muut näkevät, voimme nähdä asian kokonaisvaltaisemmin. Yhtäältä pitää osata itse luottaa näkemäänsä, mutta toisaalta taas pitää osata nöyrästi kuunnella sitä, mitä muut näkevät.
Usein sanotaan, että pitäisi olla itsevarma. Vain itsevarmaa kuunnellaan. Vain itsevarma otetaan todesta. Vain itsevarmat herättävät kiinnostusta.
Itsevarmuudessa on paljon hyvää, en minä sitä kiellä. Se laittaa tekemään.
Itsevarmuus voi kuitenkin estää kehittymistä. Liian itsevarmana sitä ei edes lähde etsimään puutteita omasta ajattelustaan saati muuten kyseenalaistamaan itseään. Omaa virheellisyyttään ei haluta nähdä.
Sopiva ripaus itsevarmuutta, jotta voi luottaa itseensä, mutta samalla sopiva määrä nöyryyttä, jotta voi hyväksyä sen, ettei välttämättä aina tiedä.
Aina kyse ei ole liiallisesta itsevarmuudesta. Joskus sitä on vaan niin pelokas, ettei halua kuunnella muita. Sitä menee laput silmillä omien ajatustensa kanssa eikä halua ottaa muiden ajatuksia sekoittamaan horjuvaa pakkaa.
Pitäisi antaa itsellensä mahdollisuus väärässä olemiseen, vaikkei se toki ole aina vain itsestä kiinni. Ihminen on nimittäin hyvä mukautumaan muiden odotuksiin. Mielipidettään jatkuvasti vaihtavaa poliitikkoa ei katsota hyvällä, vaan niiden vanhojenkin sanojen takana on seistävä selkä suorassa.
Silti, ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat tunnustaa epävarmuutensa. Ihailen ihmisiä, jotka kertovat olleensa aiemmin väärässä ja ajattelevat nyt toisella tapaa. Ja en usko olevani ihailuni kanssa mitenkään yksin. Jokainen kuitenkin osaa tunnistaa itsessään historian väärässäolijana, mutta samalla virheistään oppineena.
Jostain syystä omaa epävarmuuttaan on hyvin vaikeaa tunnustaa muille. Pitäisi olla aina jokin mielipide asiaan kuin asiaan. Mikä siinä on, kun ei voi vain sanoa olevansa epävarma todellisuuden ollessa niin epävarma?
Epävarmuuden kanssa on kuitenkin elettävä eikä pelkästään sen myöntämiseen kannata jäädä. Mutta mitä jos se epävarmuuden myöntäminen on kaikista paras alku yhteiselle ajatustenvaihdolle ja siitä seuraavalle toiminnalle?
Epävarmuus tarjoaa hedelmällisen lähtökohdan. Epävarmuuden myöntäminen ei lukitse meitä johonkin tiettyyn mielipiteeseen, jota pitäisi kunnian vuoksi puolustaa. Epävarmuus pitää muut polut avoinna ja mahdollistaa avoimen kriittisen pohdinnan. Mikä olisi tässä tilanteessa paras polku eteenpäin?
Tarvitsemme tällaista nykymaailmassa, joka kuitenkin on muuttunut yhä epävarmemmaksi paikaksi elää. Tarvitsemme yhteistä ajatustenvaihtoa – tai, kuten Olli-Pekka Heinonen (2021) asian ilmaisee, yhteisöllistä viisautta. Yhdessä voimme muodostaa todenmukaisemman kuvan kuin yksin ja sopeutua älykkäämmin epävarmaan ja nopealla tahdilla muuttuvaan maailmaan.
Tarve muiden ajatuksille näkyy monessa asiassa.
Eristyssellissä vangin todellisuudentaju katoaa. Ilman vuorovaikutusta muiden kanssa, on haastavaa pitää yllä johdonmukaista kuvaa omista ajatuksistaan, joten sitä ajautuu helposti ajatustensa kanssa umpikujaan.
Tai sitten diktaattoriansa: kukaan ei uskalla kertoa diktaattorille, miten surkeita hänen ideansa ovat, koska rehellisen kritiikin antaminen on uhkarohkeaa. Sen sijaan neuvonantajat myötäilevät vain diktaattorin päähänpistoja. Diktaattorille jää käteen vain huonoa ajattelua hyvän kritiikin puutteessa.
Ihminen tarvitsee muiden tukea ajatellakseen järkevästi. Siksi oman ajattelunsa epävarmuuksien esiintuominen on rehellistä, ei tuomittavaa tai hävettävää. Epävarmuuden laajemmin hyväksymässä kulttuurissa ei ole niin noloa myöntää, etten oikeastaan tiedä tästä asiasta tarpeeksi. Muiden kuunteleminen on inhimillistä ja hyvänä pidetty asia, ei mikään heikkous.
Epävarmuuden hyväksymällä on helpompaa hyödyntää sitä Heinosen mainitsemaa yhteisöllistä viisautta. Tässä yhteisöllisessä viisaudessa kritiikki ei ole negatiivinen asia, vaan tärkeä työkalu sen sopivan polun löytämiseen. Pätevä vertaiskritiikki mahdollistaa huonojen polkujen näkemisen ja sen kaikista parhaimman polun valitsemisen mahdollisimman nopeasti. Näin ei tarvitse yksin tehdä niitä samoja virheitä, joita muut ovat jo tehneet.
Heinonen kuvaa osuvasti sitä, miten epävarmuuden hyväksymisessä on paljon samaa kuin uimisessa. Emme me yritä hallita vettä, vaan sen sijaan yritämme oppia toimimaan vedessä. Asiat ovat vaikeita ja monimutkaisia, mutta usein haluamme tehdä niistä yksinkertaisia. Haluamme varmuutta, mutta varmuuden ihannointi ei pidä mieltämme avoimena. Epävarmuuden hallinnan sijaan meidän tulisi oppia toimimaan epävarmuudessa. Ja tässä ensimmäinen askel on hyväksyminen: elämme epävarmuuden keskellä emmekä voi kahlita sitä.
Epävarmuuden hyväksyminen on oiva ajattelun työkalu. Epävarmuutta ei voi hallita, mutta epävarmuuden kanssa voi oppia elämään. Erehdymme usein, mutta pitämällä mielemme avoimena voimme jatkuvasti korjata näitä erehdyksiä. Epävarmuuden kanssa eläminen on kuin suolla kävelyä: tässä seison kunnes maaperä antaa myöden, sitten siirryn taas eteenpäin.1
Kirjallisuus
Grant, Adam (2021) Think Again: The Power of Knowing What You Don’t Know
Heinonen, Olli-Pekka (2021) Eletään ihmisiksi: Yhteisöllistä viisautta etsimässä
Kuvat
Open-AI DALL-E 2, https://openai.com/dall-e-2/
Tämä tulee C.S. Peirceltä: It is walking upon a bog, and can only say, this ground seems to hold for the present. Here I will stay till it begins to give way. Ks. myös https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:fallibilismi.