Ihmistä ei olisi pitänyt päästää teatteriin.
Teatteriin nyrpeästi suhtautunut geneveläis-ranskalainen filosofi Jean-Jacques Rousseau oli huolissaan siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän ottaa vaikutteita teatterin näyttämöltä. Teatteri opetti ihmisiä esiintymään sellaisilla tavoilla, joilla he saivat itselleen suosiota ansaitsematta sitä. Ihminen oppi vetämään sopivista naruista arvostuksen saamiseksi, mutta niin tehdessään hän etääntyi omasta todellisesta luonteestaan.
Rousseaun kauhistukseksi teatteri pääsi vapaaksi ja sen variaatiot levisivät joka maailmankolkkaan. Nyt näyttelemistä ei opeta vain teatteri, vaan sitä vyöryy elämään joka suunnasta: radiosta, televisiosta, somesta.
Rousseau ei ole ainoa ajattelija, jonka mielestä ihmisen tapa hakea tunnustusta muilta voi koitua hänen luontaiselle minälle vaaraksi. Toisen katseen huomioon ottava ja siihen soveliaalla tavalla reagoiva ihmiskuva ei ole ollut itsenäistä ihmistä ihailevien ajattelijoiden suosiossa. Ja näitä ajattelijoita kyllä riittää.
Kirjassa Recognition: A Chapter in the History of European Ideas (2020) yhteiskuntafilosofi Axel Honneth löytää tätä ajattelua Ranskasta. Kun ranskalaiselle aatelistolle ei enää riittänyt oma synnynnäinen asema menestymiseen, niin muiden arvostuksen saamisesta tuli ratkaisevaa. Nyt oli tärkeää osata esiintyä eliitin tapojen mukaisesti, jotta oma asema oli mahdollista säilyttää. Ranskalaisia filosofeja tämä arvostuksen hakemisen tapa ärsytti, koska he ajattelivat liian monen feikkaavaan ja mielistelevän liikaa. Ihmisen kunniallinen käyttäytyminen oli vain pelkkää teatteria.
Moni itsenäistä ihmistä ihannoiva ajattelija on ollut huolissaan siitä, minkälaiseksi tällainen muiden mielipiteistä liikaa välittävä ihmisluonne oikein muuttuu. Esimerkiksi Jean Paul Sartren
näki ihmisen menettävän vapautensa sinä hetkenä, kun hän tulee tietoiseksi muiden katseesta.Ja ei sillä, että nämä ajatukset kuuluisivat vain historiaan. Päinvastoin, tuntuu kuin muiden mielipiteistä välittäminen nähtäisiin jo jonkinlaisena heikkouden merkkinä. On ihailtavaa olla välittämättä muiden mielipiteistä, olla aito ja itsenäinen.
Tällainen ajattelutapa näkyy esimerkiksi laulaja Pete Parkkosen tällä viikolla ilmestyneessä Hesarin haastattelussa, jossa hän haaveilee olevansa nelikymppisenä sellainen, joka osaa olla välittämättä muiden mielipiteistä “paskaakaan”. Hän kokee miellyttäneensä liikaa muita, ja on tässä miellyttämisen halussa tullut unohtaneeksi oman itsensä. Nyt hänen tavoitteenaan on yrittää kuunnella vähemmän muiden mielipiteitä ja enemmän sisäistä ääntään.
Jokaisella lienee Parkkosen tavoin muistoja siitä, miten muut ovat mielipiteillään ohjanneet meitä jälkikäteen katsottuna väärään suuntaan. Muut eivät mielipiteillään tukeneet meitä, ja se tuntui meistä kipeältä. Emme osanneet laittaa muiden mielipiteille tarpeeksi vastaan.
Mutta samaan aikaan, sitä tiedostaa usein jälkikäteen, miten on kasvanut muiden mielipiteiden vaikutuksessa. Sitä voi esimerkiksi huomata seuranneensa erilaisia trendejä ja muokanneensa niiden mukaan itseänsä. Tai sitten voi tajuta muokanneensa itseään sellaiseksi, minkälaiseksi kokee ammattikuntansa olevan. Sitä siis rakentaa itseänsä jatkuvasti suhteessa muiden mielipiteisiin ja siihen, mitä yleisesti ollaan jostain asiasta mieltä.
Tästä näkökulmasta ei ole kaukaa haettua sanoa, että käsitys itsestä rakentuu ja muokkautuu vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa.
Toista ihmistä voi loukata sanoilla ja vaikuttaa tätä kautta myös hänen sisäiseen puheeseen. Tämä näkyy esimerkiksi koulukiusaamisessa, jossa kiusattu alkaa uskoa kiusaajien puheita. Minä olen huono, ruma, tyhmä ja mitä vielä, koska niin nämä muut väittävät.
Samalla sitä tunnistaa sen, miten hyvältä muiden positiiviset kommentit voivat tuntua. Esimerkiksi laulaja Ellinoora kertoi taannoin, miten saatuaan Emma-palkinnon hän koki vihdoin olevansa hyväksytty ja että hänen työtään arvostetaan. Tämä muiden mielipiteitä kiteyttävä tunnustuspalkinto sai hänet sädehtimään itsevarmasti, olemaan vapautunut ja onnellinen. Tältä se tunnustuksen saaminen muilta ihmisiltä parhaimmillaan tuntuu.
On lopulta hyvin vaikea vakuuttaa itse itseään siitä, että on jonkinlainen, vaan tähän ihminen tarvitsee muiden ihmisten mielipiteitä itsensä vakuuttamisen tueksi. Luodakseen itselleen identiteetin, ihminen tarvitsee muita. Jos ihminen kasvaa eristyksissä, niin hänen on vaikeaa tehdä päätelmiä siitä, minkälainen hän oikeasti on. Peili eli muut ihmiset puuttuvat.
Olla riippuvainen siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Kuulostaako se lopulta niin karmealta vai onko se vain todellisuuden hyväksymistä? Realismia siitä, miten keskeneräiseksi ihminen jää ilman muiden tukea hänelle?
Jos hyväksymme sen, että ihminen muodostaa näkemyksensä itsestään suhteessa muihin ihmisiin, niin mitä muiden mielipiteet silloin merkitsevät? Lopulta juuri ne auttavat meitä itsenäiseksi yksilöksi, sillä vasta muiden mielipiteiden avulla voimme tajuta, että totta tosiaan, minä olen tällainen ainutlaatuinen ihminen.
Blogitekstin taustaa
Tämä on toinen kirjoitukseni, jossa yritän selkeyttää itselleni ja soveltaa kahta hyvin mielenkiintoista kirjaa: Axel Honnethin Recognition: A Chapter in the History of European Ideas (2020) ja Tzvetan Todorovin (2001) Life in Common: An Essay in General Anthropology. Ensimmäisessä kirjoituksessa käsittelin niitä “aidon minän” löytämisen teeman kautta, mutta tässä haluan painottaa enemmän tätä muiden mielipiteiden kuuntelemisen ristiriitaisuutta. Molemmat kirjat korostavat ihmisten keskinäisriippuvaisuutta.
Olen soveltanut teatteriesimerkkiä tuolta Honnethin (2020) kirjasta. Rousseaun suhtautuminen teatteriin on varmasti paljon moniulotteisempi kuin tässä blogitekstissä ehtii pohtia. Ks. esim. https://en.wikipedia.org/wiki/Letter_to_M._D%27Alembert_on_Spectacles
Ja tähän Sartren esimerkkiin liittyy vahvasti häpeä, josta kirjoitin aiemmin. Häpeä negatiivisena katseena, joka kontrolloi.
Todorov (2001, 17–18): “We cannot make a judgment of ourselves without stepping outside of ourselves and seeing through the eyes of others. If a human being could be brought up in isolation, he would be unable to judge anything, not even himself, for the mirror to see himself would be lacking. ‘Bring him into society, and he is immediately provided with the mirror which he wanted before.’”
Olipa taas hieno kirjoitus! Tämä kohta kolahti erityisesti: ”...miten muut ovat mielipiteillään ohjanneet meitä jälkikäteen katsottuna väärään suuntaan. Muut eivät mielipiteillään tukeneet meitä, ja se tuntui meistä kipeältä. Emme osanneet laittaa muiden mielipiteille tarpeeksi vastaan.” Pistää taas miettimään. Kiitos :)