Geneveläisen valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseaun mukaan menetämme itsemme, jos ajattelemme liikaa sitä, mitä muut ajattelevat meistä. Haemme muilta arvostusta jopa niin, ettemme kohta enää tunnista itseämme. Etäännymme siitä aidosta itsestämme. Rousseaun yli 200 vuotta vanhat sanat varoittavat meitä muiden mielipiteiden mukaan elämisestä.
Tällaiset ajatukset keräävät yhä kannatusta. Lukuisat self-help kirjat, aikakausartikkelit ja Instagram-postaukset kehottavat meitä kuuntelemaan itseämme: on löydettävä se kadoksissa oleva sisäinen ääni, olla oma aito itsemme, eikä antaa liikaa painoarvoa muiden mielipiteille meistä.
Rousseau joutui väitteidensä kanssa vaikeuksiin. Argumentointinsa tueksi hän kuvitteli luonnontilan, jossa ihminen olisi ollut olemassa vain itselleen ilman intressiä muiden miellyttämiseen. Luonnontilan tyyneydestä ihminen päätyi Rousseausta yhteiskuntaan, jossa hän yritti korottaa itseään muiden silmissä varmistaakseen sen, että hänestä pidetään. Loputon itsensä korottaminen jatkui, koska myös muut ihmiset tekivät sitä samaa ja näin ollen se rima, johon ihminen vertasi itseään, oli aina hitusen korkeammalla. Jatkuva ahdistuminen muiden mielipiteidestä oli taattu, sillä ikinä ei voinut olla riittävä.
Rousseaun luonnontila oli kuitenkin vain fiktiivinen ajatusleikki. Tällaista luonnontilamaista aitoa ihmistä ei nimittäin ollut olemassa, vaan ihminen on aina ollut muiden mielipiteistä riippuvainen niin hyvässä kuin pahassa.
Ajatus aidosta omasta itsestä, joka odottaa yksinäistä löytäjäänsä, kerää yhä kannatusta. Tällaisten rousseaumaisten ajatusten nykysuosio on siinä mielessä ymmärrettävää, että tarina, jossa ihminen elää vain itselleen, on hyvin vetävä. Se on sellainen tarina, johon haluamme uskoa, koska voimme sen avulla ajatella olevamme muista riippumattomia – oman elämämme pomoja.
Nämä ajatukset itsensä löytämisestä, oman aitouden etsimisestä ja sisäisen äänen kuuntelemisesta ovat kuitenkin monella tapaa haasteellisia, ja ehkäpä myös oman hyvinvointimme kannalta meille lopulta vahingollista.
Tämän projektin haastavuus piilee nimittäin siinä, ettei mitään aitoa minää ole olemassa. Etsimme sellaista, mutta emme ikinä löydä sitä.
Aitous tarkoittaa meille usein jotain sellaista, jollaisena me haluamme näyttäytyä omissa silmissämme. Sellaista käsitystä itsestä, johon muut eivät pääse vaikuttamaan. Todellisuudessa sisäinen puheemme ei kuitenkaan ole mikään ilmatiivis arkku, johon ainoastaan meillä olisi avaimet, vaan enemmänkin jatkuvasti muiden ajatuksia itseensä tarraava kärpäspaperi.
“Aidon minämme” rakentava sisäinen puheemme ei ole siis vain meistä lähtöisin, vaan siihen vaikuttaa myös ne ajatukset, jotka ovat ympärillämme.
Rousseaulle vaihtoehtoista kantaa esittivät moraalifilosofit David Hume ja Adam Smith. He toivat esiin sen, miten sisäinen puheemme ottaa jatkuvasti itseensä ympärillämme olevia ajatuksia jopa niin, että jokaisen ihmisen sisällä on näistä ajatuksista meihin sisäistynyt tarkkailija. Kun Rousseau koki muiden miellyttämisen olevan meille vaaraksi, niin Hume ja Smith ajattelivat muiden mielipiteiden huomioimisen olevan meille loppupeleissä vain hyväksi.
Hume ja Smith väittivät, että jokaiselle on meistä sisäistynyt yhteiskunnasta jonkinlainen moraalinen tarkkailija – eräänlainen moraalinen katse, omantunnon ääni, jonka kautta tarkkailemme jatkuvasti omaa itseämme ja omaa toimintaamme. Teenkö nyt oikein ja oikeudenmukaisesti? Olenko minä nyt tarpeeksi hyvä suhteessa muihin ihmisiin? Vai käyttäydynkö huonosti?
Sisäinen tarkkailijamme saa meidät käyttäytymään mahdollisimman hyvin suhteessa muihin ihmisiin. Haluamme arvostusta ja mainetta, joten tarkastelemme omia päätöksiämme ja toimintaamme suhteessa muihin. Itsensä menettämisen sijaan muiden mielipiteiden kunnioittaminen vie meitä yleiseen hyvinvointiin, sillä ajattelemme itseämme myös muiden näkökulmasta. Näin tämän sisäisen tarkkailijamme ansiosta, omat itsekeskeiset intressimme pysyvät kurissa ja osaamme toimia yhteiskunnassa moraalisesti.
Tämän sisäisen tarkkailijan alkuperä on yhteiskunta, eikä mikään syvältä meidän sisimmistämme löytyvä aito minuus. Se sisäistyy meihin lapsuudesta alkaen muiden ihmisten ja heihin sisäistyneiden äänien kautta. Synnymme tiettyyn yhteiskuntaan, josta tarraamme itseemme kiinni tapoja, faktoja, kliseitä ja muita ajatuksia. Jatkuvasti ja vauhdilla muuttuvassa globaalissa yhteiskunnassa tarraamme sisäiseen tarkkailijaamme yhä uusia ääniä, uusia vaikutteita.
Ehkä kun kuuntelemme itseämme, niin kuuntelemme meihin sisäistynyttä yhteiskuntaa. Emme niinkään jotain aitoa itseämme.
Itse asiassa näyttäisi siltä, että kun tunnemme oman itsemme aidoksi, niin toimimme sosiaalisesti toivotusti eli tavalla, jossa myötäilemme muiden ihmisten odotuksia oikeasta tavasta toimia. Jotta siis pystyisimme näkemään itsemme “aidoiksi”, tarvitsemme muut vakuuttamaan meidät siitä, että olemme aitoja. Eikö ole aika hassuja? Aitous on siis tarina, jota ylläpidämme itsestämme ja jonka vakuuttavaan ylläpitämiseen tarvitsemme muita ihmisiä.
Tästä näkökulmasta selviää myös syy siihen, miksi sen “aidon itsensä” kuunteleminen ei aina kannata. Joskus kannattaa yrittää löytää sen kuuntelemiselle vaihtoehtoja.
Välillä sisäinen puheemme voi nimittäin olla hyvin vaativaa, koska niin on myös yhteiskuntamme. Kaikkein haastavinta lienee se, että haluamme täyttää oman sisäisen äänemme raskaita vaatimuksia. Usein haluamme näyttää nimenomaan tälle sisäiselle äänellemme, että olemme arvostuksen arvoisia.
Voiko sitä aitoa itseä edes löytää? On vain monenlaisia ääniä, joihin tartumme ja sisäistämme itseemme. Monia mahdollisuuksia olla oma itsensä, monia mahdollisuuksia tuntea itsensä “aidoksi”. Eikö tämä ole lopulta aika vapauttava ajatus? Ei tarvitse mennä laput silmillä sen “aidon minän” perässä, vaan saa olla avoimempi monille erilaisille mahdollisuuksille olla oma itsensä.
Ehkä siis kysymys lopulta kuuluu, minkälaisen itsen haluat löytää? Siihen yhteen “aitoon itseemme” keskittymisen sijaan voisimme kuunnella enemmän yhteiskuntaa, muita ihmisiä, ympärillä leijailevia ajatuksia, ja reflektoida niitä suhteessa siihen, minkälaisia haluamme olla. Mitä enemmän ajatuksia, sitä enemmän mahdollisuuksia meillä on löytää tapoja olla oma itsemme. Tätä kautta löydämme ehkä myös sen itsemme, jonka kanssa tunnemme itsemme hetken taas aidoksi itseksemme, kunnes yhteiskunta ympärillämme muuttuu ja uuden aidon itsemme metsästys saa taas luvan jatkua.
Kirjallisuus
Honneth, A. (2020) Recognition: A Chapter in the History of European Ideas. Cambridge University Press.
Kaufman, S. B. (14.6.2019) Authenticity under Fire. Scientific American Blog. https://blogs.scientificamerican.com/beautiful-minds/authenticity-under-fire/
Todorov, T. (2001) Life in Common: An Essay in General Anthropology. University of Nebraska Press.
Tämä ajatus on kiinnostanut minua jo pitkään! On kiehtovaa käännellä ajatusta eri näkökulmiin, yksilöpsykologisesta sosiologiseen ja takaisin. Itse ehkä sijoitun ajattelussa välimaastoon tai yritän tehdä kompromissia. Ajattelen että vaikka mitään "aitoa minää" ei ole, on mahdollista että ihmiselle muotoutuu temperamentin, geenien, perheen ja yhteiskunnan puristuksessa sellaisia ominaisuuksia, mieltymyksiä, preferenssejä jotka hän kokee (aidoksi) minäkseen ja ne voivat poiketa siitä millainen hän haluaisi olla tai millainen hän olettaa muiden haluavan hänen olla. Uskon kuitenkin että nämä eivät välttämättä ole muuttumattomia piirteitä (eli ei mitään aitoa minää), vaan ihminen kykenee luomaan ja muuttumaan tietoisesti ja tiedostamatta, mutta muutos on usein niin hidasta, ettei sitä välttämättä huomaa. Ajattelen myös, että on hyvä uskoa muutoksen mahdollisuuteen ja suhtautua minän pohtimiseen kuin sisustukseen enemmän kuin talon ostoon: siinä missä toinen päättyy kun sopiva löytyy, elää sisustus ajan myötä olematta parempi tai huonompi. Mutta todella mielenkiintoista pohdittavaa!